Armollisuudesta

Armollisuus itselle, siinä vasta vaikea taito. Aina pitäisi tehdä vähän paremmin ja vähän enemmän. Mitään mukavuuksia tai kivuuksia ei ole ansaittu ennen kuin asialliset ja tarpeelliset hommat on hoidettu. Yleensä pidän tätä kyllä hyvänä piirteenä, mutta nyt raskaana ollessa on ollut pakko opetella hieman hillitsemään suorittamista. Ollessani armollinen itselleni, syytän itseäni helposti selittelystä ja itsepetoksesta.

Tämä Woolshedin suklaakakku suklaakastikkeella ja vaniljajäätelöllä, jonka
eilen söin, symboloikoon armollisuutta itselle.


Helppoa tämä ei ole ollut. Ensimmäinen näytös oli, kun jouduin vaihtamaan töissä yksikköä omastani hieman rauhallisempaan. Vaikka tiesin että se oli kaikkien hyväksi, toisaalta tunsin että en pysty hoitamaan töitäni niin hyvin kuin yleensä. Toinen näytös oli kun totesin etten jaksa niin kuin normaalisti ja jouduin jäämään sairauslomalle.

Samaan aikaan on vituttanut toimintakyvyn aleneminen, kuten aiemmin olenkin kirjoittanut. Nyt olen hieman oppinut nöyrtymään tämän edessä: jos ei vaan jaksa, niin ei jaksa. Koko raskausajan olisi pitänyt liikkua, mutta se on jäänyt jo aikaa sitten. Liikkuminen on pitkälti sitä ns. hyötyliikuntaa mikä tulee toimittaessa päivittäisiä menoja ja askareita. Olen edelleen sitä mieltä, että se ei riitä, mutta se saa nyt luvan riittää, parempaan en juuri nyt pysty.

Jos mun täytyy valita asioiden toimittaminen ja joku kiva juttu tai ohjelma (kuten kaverin tapaaminen, lentopallomatsi, keikka, hieronta tms.) ja liikunnan välillä, liikunta jää pois. Edellä mainitut aktiviteetit ovat kuitenkin sellaisia, että niiden vuoksi tulee usein käveltyä sen 10-20 min,.joka olisi maksimisuoritus ns. liikunnan saralla kuitenkin.

Raskausdiabetes on opettanut todella paljon armollisuutta. Jos koko ajan syön kellon kanssa, ravintopitoisuus mielessäni, oli ruokahalua tai ei, radista ja ruokavaliosta tulee koko ajan vain raskaampaa ja raskaampaa. Kun homma on muuten kunnossa, eivät tahalliset ylitykset välillä haittaa. Tämän kun olisin ymmärtänyt hieman aikaisemmin, niin homma ei olisi ollut ihan niin maailmanloppu. Kun ajattelin että yli kolmeen kuukauteen ei saa syödä mitään hyvää, oli se raskasta. Nyt ei enää haittaa, koska minähän piru vie syön välillä myös jotain, mitä haluan.

Tämä on varmasti ollut hyvä taito opetella ihan vanhemmuuttakin ajatellen. Pitkä tie tämä on ollut, sillä vasta nyt, melkein kuukauden äippärillä oltuani, pystyn tähän silloin tällöin. Kun muistaisi jatkossakin, että ei tarvitse olla itseään kohtaan koko ajan niin ankara ja vaativa, vaan muistaa olla myös armollinen. Uskon, että kun ihminen on itselleen armollisempi, hän on myös helpompi kumppani. Kunhan se armollisuus ei tosiaan sekoitu selittelyyn, itsepetokseen ja laiskuuteen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Raskausdiabetes, osa 3.

Raskausdiabetes, osa 2.

Radilainenkin voi herkutella, sittenkin.